Taiteesi kautta tulet aina olemaan lähellämme.

Tämän näyttelyn kautta saamme jälleen kohdata sen, mitä silmäsi näkivät, mitä sielusi koki ja sen mikä oli arvokasta elämässäsi.

Piiloutuminen ei ole mahdollista, sillä kukaan ei voi kadota, kun värejä käytetään. Ei, jos ottaa elämänsä ja itsensä vakavasti. Valhe ja tekopyhyys eivät kuulu sellaiselle taiteilijalle. Ihmisen sisäinen ajatusmaailma, tunteet, maailmankatsomus ja usko loistavat lävitse, osuvat katsojaan kuin terävät puukot.

Se koskettaa ja tarttuu mieleen. Se ihmetyttää ja huolestuttaa. Usein tämä ihmettely antaa katsojalle ajatuksen, joka on sidottu hänen omaan elämäänsä.

Siten taiteilija vaikuttaa toisiin ihmisiin taiteensa kautta. Hyvässä ja pahassa. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu. Ehkä sen vuoksi taiteilija on usein niin hirveän haavoittuva, kuin hänellä ei olisi ihoa lainkaan.

Olette ehkä kuulleet Áillohašin musiikkia ja joikua lintujen säestyksellä. Kaikki hänen taidemaailmassaan on yhteen liittynyttä niin kuin elämä todellisuudessa on. Hänen runonsa, joikunsa ja musiikkinsa sekä kuvamaailmansa tulee samasta lähteestä. Áillohaksesta. Toinen taiteellinen ilmaisu ei voi elää ilman toista. Hänen elämässään kokonaisuus oli tärkeää sekä eettisesti että taiteellisesti.

Ja siten hän itseään meille tulkitsee.

nav30
Kirjasta: Maa, äitiseni (2001).

Kutsun teidät nyt mukanani hänen kuvamaailmaansa. Raotan vain ovea ja annan teidän olla siellä.

Hänen maalauksensa erityisen kirkkaine väreineen loistavat meille, rohkeina ja erilaisina, aivan tuoreina, huolestuttavat, pelottavat, ilahduttavat, johdattavat meidät kätkettyyn henkiseen maailmaan, missä meillä ei enää näytä olevan rohkeutta ja aikaa käydä ja olla.

Ne eivät ole toistoja, kopioita vanhoista saamelaisista kalliomaalauksista tai näytteitä vanhojen saamelaisten noitarumpujen kuvioista. Ei, vaikka ne voivat vaikuttaa siltä. Ne ovat Áillohašin tapa herätellä yhdentekevää asenteemme henkiseen. Hän hakee jotain menneestä, uudistaa ja tarjoilee sen meille. Antaa meidän tuudittautua, antaa rauhan, jos tarvitsemme sitä, huolestuttaa, jos tarpeen, ilahduttaa, antaa surun, mutta eniten hän muistuttaa meitä siitä, että olemme henkisiä olentoja.

nav7
Nils-Aslak Valkeapää – Áillohaš, 1990.

Kun katsomme hänen piirustuksiaan, vetää hän meidät takaisin maalliseen maailmaan. Niin tarkkoja, kauniisti piirrettyjä, loistavalla elävällä viivalla. Näemme ja tunnistamme puut kevättulvan äärellä, juoksevan tai odottavan poron, lepäävän tai porolla ajavan ihmisen. Tunnistamme linnut nimeltä. Niin erilaisia kuin hänen maalauksensa. Kuin hän kuvaisi toista maailmaa.

Siinä ei ole mitään ihmettelemistä. Hän kyllä tunsi molemmat maailmat ja asui kanssamme ja käytti piirroksiaan kuvatakseen sitä.

nav19
Kirjasta: Nu guhkin dat mii lahka / Så fjernt det nære (1994)

Valokuvissaan hän lainaa meille katsettaan. Näemme sen, mitä hän näki. Tavalla tai toisella hänen valokuvansa ovat yhdysside maalausten ja piirrosten välillä. Hän asettaa meidät välitilaan. Onko se todella jäätä ja vettä, vai taivaan tähdet, revontulet ja suuri leveä taivaankaari yllämme?

Sitä ei ole tarpeen tietää muulloin kuin silloin, kun hän kuvaa välittömästi tunnistettavaa ja sen kauneutta.

Ja hän tekee patsaita. Kummallisuuksia. Melkein puukon, kirveen tai sahan koskematta, vain löydettyjä, sisälle kannettuja, sielu annettu poronsarvilla ja jollain viivoilla.

Kuin seitakiviä, jotka vielä kerran saavat meidät ajattelemaan, että kaikella mikä on, on sielu ja oma elämä.

Nöyränä ja kunnioituksen tuntein avaan tämän muistonäyttelysi, Áilu.

Tervehdin sinua vielä kerran ystäviesi puolesta tänä 70-vuotispäivänäsi, jolloin voimme vain muistaa sinut, sillä teit mitä lupasit.

Teen sen sinun sanoillasi, jotka lohduttavat ja antavat toivoa.

maalimankaikkeus
helisee, soi
leveästi
syvästi

 

Suomennos: Timo Tuominen

 

 

Ingunn Utsi_150x159

Artikkelin kirjoittajasta

Ingunn Utsi (s. 1948) on kotoisin Repvågista Finnmarkusta. Inspiraation työlleen hän saa rannikolta, missä suolainen meren aalto lyö rantaan valtavilla voimillaan ja muuntuu joksikin kasteisen keveäksi. Kuvanveistossaan hän yhdistää puuta pleksilasiin, kiveen, metalliin ja muihin materiaaleihin. Repvågin vuonosta hän löytää siperialaista ajopuuta, joka menneinä aikoina oli tervetullutta resurssia ja rakennusmateriaalia.  Hänen teoksensa eivät ilmaise mitään suoraan. Kaikki sanotaan epäsuorasti. Utsi on tehnyt suuria julkisia taideteoksia, ja hänen töitään on useissa julkisissa kokoelmissa.

Teksti ja kuva: Gierdu.