Áillohaš - alkuperäiskansafilosofi

Tämä näkökanta löytyy hänen monista runoistaan ja se on myös teatterikappaleen Huurutukka ja Unennäkijä tärkein viesti. Teatterikappale – ainoa draama, jonka Nils-Aslak teki – on monella tapaa hänen testamenttinsa kuulijoilleen. Huurutukka on vanha ja viisas mies joka haluaa siirtää oppinsa nuorelle oppilaalleen. Tärkeintä tässä opissa on, että ihminen ei koskaan saa unohtaa, että hän on vain yksi osa luontoa. Kaikki on katoavaa, kaikki muuttuu, mutta jos lakkaamme huolehtimasta Äiti Maasta, olemme kaikki vaarassa. Alkuperäiskansoilla on erityinen tehtävä muistuttaa maailmaa tästä velvollisuudesta. Emme saa unohtaa tehtäväämme. Meidän tulee suorittaa velvollisuutemme. Kiitokseksi itse Elämä arvostaa meitä ja voimme nauttia olemassaolostamme Äiti Maan lapsina.

Maa, äitiseni on nimenä myös eräälle Nils-Aslakin tärkeimmistä kirjoista. Se on monella tapaa hänen lahjansa maailman alkuperäiskansoille sanoin ja kuvin. Se on kirjoitettu saameksi – pohjoisen alkuperäiskansamme kielellä – mutta sen viesti koskee maailman kaikkia alkuperäiskansoja. Voidaan hieman hämmästellä, miksi Nils-Aslak valitsi kirjoittaa erään kansainvälisimmän kirjansa saameksi. Kielivalinta kieltämättä rajoittaa lukijapiiriä. Hänelle oli äärettömän elintärkeätä kirjoittaa kirja saameksi, koska juuri äidinkielellään jokainen ilmaisee tunteitaan parhaiten. Kirjallaan Maa, äitiseni Nils-Aslak toivoi saavansa alkuperäiskansat esille. Siksi olisi erittäin tärkeää saada kirja käännetyksi englanniksi ja espanjaksi mahdollisimman pian, mutta myös muille alkuperäisansojen kielille, sillä viesti on tarkoitettu muillekin kuin hänen omalle kansalleen, saamelaisille. Nils-Aslakin valinta osoittaa, millainen luottamus hänellä oli kieleen, ei vain omaan äidinkieleensä, kun hän päättää kirjoittaa maailmanlaajuiseksi ajatellun kirjansa saameksi. Maa, äitiseni on samoin kuin kaikki hänen kirjansa, hyvin tarkoin mietitty siten, että eri taiteenlajit toimivat yhdessä siten, että kokonaisuus on suurempi kuin sanojen, kuvien ja mielikuvien summa. Se on tarkoitettu meille kaikille, jotta näkisimme elämämme yhteenkuuluvuuden muden elämään.

Toimiessaan kulttuurikoordinaattorina Alkuperäiskansojen Maailmanneuvostossa oli Nils-Aslakille hyvin tärkeää järjestää alkuperäiskansoille kohtauspaikkoja missä musiikki, runous ja taide voisi nousta esiin. Hänen mielestään taiteessa ja perinteessä elää tieto ja näkemys elämästä. Sen vuoksi hän käytti niin paljon aikaa ja resursseja järjestääkseen maailman ensimmäiset alkuperäiskansafestivaalit, Davvi Šuvva vuonna 1979. Kuulee usein kerrottavan tarinaa, kuinka Nils-Aslak käytti joikua todisteena siitä, että hän ja muut saamelaiset edustajat edustivat alkuperäiskansaa World Council of Indigenous Peoples´in ensimmäisessä kokouksessa Port Alberniessä, Kanadassa 1974. Useat muut alkuperäiskansojen edustajat ympäri maailman suhtautuivat näet epäillen saamelaisin johtuen heidän vaaleasta ihonväristään. Mutta kun Valkeapää esitti kokoukselle joiun, oli epäilys tiessään, ja saamelaiset hyväksyttiin muiden joukkoon. 

Samoin kuin jokaisen tulee työskennellä sitkeästi saavuttaakseen muodolliset tiedot, täytyy jokaisen käyttää aikaa oppiakseen perinteestä. Tulkita luontoa, oppia lukemaan sitä on elämänmittainen koulutus. Samoin tulla arvostetuksi tietäjäksi vaati suuria uhrauksia ja suunnattomasti työtä. Tässä myyttien ja perinteen tuntemus oli tärkeää. Nils-Aslakin kunnioitus myyttiä, jonka mukaan saamelaiset polveutuvat auringosta, tulee selvimmin esiin hänen palkitussa kirjassaan Aurinko, isäni, 1991. Viimeisinä vuosinaan monet näkivät Nils-Aslakin shamaanina. Ei siksi, että hän itse niin toivoi, vaan siksi, että ihmiset yhdistivät häneen perinteisen shamaanin ominaisuuksia ja että hän yhä enemmän vetäytyi yhteiskunnasta. Hänestä tuli oman veistoksensa Eaidánas ealli kaltainen – hän, joka pitäytyy itsekseen. Kuin eläin, joka haluaa pysyttäytyä hieman lauman ulkopuolella. Siksi hän pystyi paremmin tarkkailemaan mitä oli tapahtumassa hänen kansalleen ja kulttuurilleen.

Nils-Aslak toivoi päättävänsä kirjallisen elämänsä esseeteokseen. Sen piti tulla ja sulkea ympyrä: hän debytoi nimittäin esseenomaisella pamfletilla Terveisä Lapista 1971. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Eanni eannážan viestillään Äiti Maasta, ja sen jälkeen hän toivoi voivansa koota elämänkäsityksensä ja filosofiansa kirjaan, jolla olisi sama nimi kuin veistoksella Eaidánas ealli – joka seisoo edelleen Lásságámmin makuuhuoneessa Skibotnissa. Veistoksesta tuli hänen alter egonsa, jolle hän toivotti hyvää yötä nukkumaan käydessään ja hyvää huomenta herätessään – käyden ainaista keskustelua itsensä kanssa ymmärtääkseen paremmin muita.

Jo lapsena Nils-Aslak jutteli linnulle ja puille. Hän kuunteli Luontoa, ja myöhemmin taiteilijana hänestä tuli yksi voimakkaimmista Luonnon viestin välittäjistä. Täytyy olla nöyrä kuullakseen ja ymmärtääkseen, kuten hän niin tarkasti asian ilmaisee tässä pienessä runossaan: ” Kuuletko elämän äänet/ kohinassa joen/ suhinassa tuulen/ Siinä kaikki mitä haluan sanoa/ kaikki”. Nils-Aslak näki perinteisen porojen jutamisen yli lumisen talvimaiseman aaltoilevana merenä – merenä äänineen ja kelloineen ja pärskivine poroineen. Se muistuttaa häntä musiikista. Hän myös epäili kaupunkilaisten kykyä nähdä kauneutta vaeltavassa poroelossa, ja josko etäisyys Luonnosta nyky-yhteiskunnassa vaikeuttaa poroelon lukemista runona, ja kellon kalkatuksen kuulemista sinfoniana.

Jakso ”Kotini on sydämessäni” kirjasta Ruoktu vaimmus on ehkä kaikkein laajimmalle levinnyt saamelaisen kirjallisuuden teksti sitten Olaus Sirman 1600-luvun rakkausrunon. Tästä tekstistä löytyy klassinen konflikti länsimaisen luonnon omistus-ja hyväksikäyttöasenteen vastakohtana suhteelle, joka perustuu enemmän sukulaisuuteen ja tasa-arvoon lähintä ympäristöämme kohtaan, joka ilmaistaan alkuperäiskansojen luonnon kunnioituksen ja kiitollisuuden välityksellä. Runo on omaperäinen alkuperäiskansan teksti rakkaudesta maahan ja veteen, ja kuvaa sellaisen kansan haavoittuvaisuutta, joka on menettänyt hallintaoikeuden omiin alueisiinsa. Sen eleginen muoto tekee sen tunnistettavaksi kaikille alkuperäiskansoille, jotka ovat kärsineet tappion, mutta jotka silti edelleen valitsevat taistelun – oman taistelunsa, ja taistelun Äiti Maan säilyttämiseksi.

Suomennos: Timo Tuominen

Harald Gaski (s. 1955) on alun perin Tanasta, Finnmarkista. Gaski on saamelaisen kirjallisuuden ja kulttuurin apulaisprofessori humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa ja opettajankoulutuksessa Tromssan yliopistossa – Norjan arktisessa yliopistossa. Hän on julkaissut joukon kirjoja ja artikkeleita saamelaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta saameksi, norjaksi ja englanniksi, ja kääntänyt saamenkielistä kaunokirjallisuutta norjaksi ja englanniksi. Hän on erityisesti tutkinut monitaiteilija Nils-Aslak Valkeapäätä ja työskennellyt paljon alkuperäiskansojen kirjallisuuden parissa. Viime aikoina hän on myös erikoistunut alkuperäiskansojen metodologiaan. Gaski on ollut keskeisenä rakennettaessa saamelaisesta kirjallisuudesta akateeminen tieteenhaara, sekä tutkijana, tiennäyttäjänä, eikä vähiten oppikirjan tekijänä.