Nils-Aslak Valkeapää levyllä

Esikoisalbumi ”Joikuja” vuodelta 1968 oli vallankumous. Nuorten saamelaisten keskuudessa Valkeapää sai lähes rocktähden aseman ja hänestä tuli johtotähti saamelaisessa kulttuurisessa ja poliittisessa heräämisessä 1970-luvulta alkaen. Ennen Valkeapäätä joiku oli vokaalimusiikkia, jota esitettiin yksityisissä tilanteissa. ”Joikuja” - levyllä hän lisäsi joikuun soittimia ja ääniefektejä ja toi joiun konserttisaleihin. Mutta se ei tapahtunut ilman taistelua ja vastustusta eri yhteisöiltä, aluksi uskovilta. Heille kaikki joiku oli syntiä. Se ei haitannut Valkeapäätä. Päinvastoin. Hän ennusti täysin oikein, että kieltäminen vain saisi yhä useamman joikaamaan. Rankin vastustus tuli heiltä, joita Valkeapää kutsui ”kulttuuriromantikoiksi” jotka tuomitsivat hänet puhtaan joiun väärentämisestä.

Keskusteluissani Nils-Aslak Valkeapään kanssa hän alleviivasi kuinka tärkeää oli taistella traditionalisteja vastaan ja tehdä joiusta nykyaikaista ilmaisua. Jotta saamelaiskulttuuri välttäisi museoesineeksi tulon, piti sen koko ajan kehittyä. Vain siten se löytäisi paikkansa ajassa ja sillä olisi jotain annettavaa tämän päivän ihmisille. Siksi hän tietoisesti nosti joiun leiritulilta ja perhetapaamisista esiintymislavoille, ja samalla antoi joiun tavata muita muusikoita ja musiikkityylejä.

Esikoisalbumillaan Valkeapää tekee yhteistyötä suomalaisten klassisen säveltäjän Kari Rydmannin ja muusikko Mikko Niskalan kanssa. Kyseessä oli puhdas kokeilu, jossa hän asetti joiun alttiiksi ulkopuoliselle vaikutukselle. Ja se kesti kokeen. Hänen joikunsa oli tarpeeksi vahva. Se ei vesittynyt eikä tullut pahoinpidellyksi. Päinvastoin. Siitä tuli modernia.

Valkeapää oli itse hieman vastahakoinen kutsumaan musiikkiaan ”moderniksi joiuksi”. Hänen mielestään perinteinen joiku oli niin vahvasti kaiken hänen tekemänsä pohjalla, että hänestä tuntui hassulta kutsua sitä muuksi kuin joiuksi. Mutta pilke silmäkulmassa vastustajiensa kiusaksi hän ymmärsi, että jos hän sanoisi moderni joiku, eivät he voisi kutsua hänen joikuaan synniksi tai väärennökseksi. Sehän oli modernia.

Seuraavan harppauksen Valkeapää otti kehittäessään modernia joikua albumitrilogiallaan ”Sápmi lottázan” joka sisältää ”Sami eatnan duoddariid” (Saamenmaan tunturit) vuodelta 1978 ja ”Sápmi, vuoi Sápmi” ja ”Davás ja geassái”, molemmat vuodelta 1982. Trilogiassaan Valkeapää Löysi nyt tunnistettavan muotonsa. Näinä vuosina hän elää ainutlaatuisen luovaa jaksoa, avoimena noutamaan impulsseja ei vain klassisesta ja jazzista, vaan myös muista maanosista.

Erityisesti ”Sami eatnan duoddariid” sisältää useita joikuja joista on tullut klassikoita. Nimikappaletta kutsutaan usein Saamenmaan toiseksi kansallislauluksi. Trilogia tehtiin läheisessä yhteistyössä saksofonisti Seppo ”Paroni” Paakkunaisen ja kosketinsoittaja Esa Kotilaisen kanssa. Molemmat olivat Suomen tunnetuimpia jazz- ja rockmuusikoita. ”Paroni” oli Valkeapään orkesterin musiikillinen johtaja, ja Valkeapään täytyi jakaa kunnia modernin joiun kehittämisestä hänen kanssaan. Ilman ”Paronia” ”olisi minun elämäni ollut toisenlainen, ja myös saamealinen musiikkikulttuuri”, kirjoitti hän.

Yhteisö Valkeapään ympärillä noina vuosina oli vahvasti uutta luova työpaja. Hän liittoutuu usean uuden muusikon ja joikaajaan kanssa, erityisesti nuoren joikaajan Ingor Ántte Áilu Gaupin kanssa.

Perinne ja uuden luominen on näinä vuosina punaisena lankana Valkeapään kaikessa tekemisessä: ainutlaatuista kokeilemisessa on, että mitä uskaliaammin Valkeapää haki uusia musikaalisia elementtejä ulkopuolelta, sitä enemmän hän hakeutui taaksepäin perinteessä. Vuosina 1977 ja 1981 hän osallistui porosaamelaisten kesävaellukseen. Albumiin ”Davás ja geassái” (1982) liittyvässä vihkosessa hän kirjoittaa, että näistä vaelluksista tuli edellytys ei vain uuden joiun kehittämisessä, vaan myös hänen runoutensa ja kuvataiteensa kehittämisessä. Trilogia on hänen ”Sgt. Pepperinsä”: musikaalinen käännekohta ja virstanpylväs.

Että Valkeapää kykeni kehittymään edelleen sellaisten taiteellisten ponnistelujen jälkeen, on lähes ihme, mutta kaksoisjulkaisuilla ”Beaivi, Áhcázan” (”Aurinko, isäni”) vuodelta 1988 ja ”Eanan, eallima eadni” (”Maa, äitini”) vuodelta 1989, jotka on sävelletty yhteistyössä hänen toisen luottokumppaninsa, Esa Kotilaisen kanssa, on samankaltainen käännekohdan asema: ne ovat kaksi suurta monumentaalista ja eeppistä joikuteosta. Näissä Valkeapää saavuttaa huippunsa joikaajana. ”Beaivi Áhcázan” on musiikkia hänen kirjaansa, joka voitti Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon, ”Eanan, eallima eadni” on musiikkia seuraavaan, voittajakirjan kaksoiskirjaan.

Valkeapää ei koskaan lopettanut kokeilemista. Vuonna 1994 ilmestyi ”Goase Dusse” (Lintusinfonia). Se on ainutlaatuinen teos, jossa luonnonääniä yhdistellään kuin ne olisivat soittimia. Kokeilun luonnonäänillä kuulemme ensi kerran albumilla Sápmi vuoi Sápmi” (1982).

Valkeapään viimeiseksi levyksi jäi mahtava ”Dálveleaikkat, ”Winter Games”, uuden vakituisen yhteistyökumppaninsa ja uuden joikaajan, Johan Anders Bærin, kanssa. Tämä albumi osoittaa, kuinka Valkeapää oli joikaajana jatkuvassa kehityksessä. Albumi sisältää muun muassa koskettavan ja voimakkaan avausjoiun, jonka hän esitti Lillehammerin olympialaisten avajaisissa 1994. Joitakin vuosia aikaisemmin Valkeapää kirjoitti myös musiikin Nils Gaupin ”Tiennäyttäjä”- elokuvaan.

Valitettavasti auto-onnettomuus 1996 lopetti levyjen julkaisemisen. Hänellä oli suunnitelmia useista uusista projekteista, muun muassa CD hengellisistä lauluista omin tekstein vanhoihin virsisäveliin, jotka hän löysi Tromssan museon kokoelmista. Live-esiintyminen Målselvin kirkossa ja Kautokeinossa vuodelta 1992, joka ei oikeastaan ollut tarkoitettu julkaistavaksi, ilmestyi pari vuotta sitten ja osoittaa millaisen voiman hän kykeni sisällyttämään myös kristillisiin perinnelauluihin.

Valkeapää kuoli vuonna 2001. Monet meistä häntä suuresti kaipaavat. Mutta vaikka hän on poissa, on hän läsnä kuitenkin, vain toisessa muodossa ajattoman taiteensa kautta. Hän oli tietoinen että on olemassa ääniä jotka säilyvät ikuisesta ikuiseen. Luulen, että hän suuressa osassa taiteestaan yritti löytää näitä ääniä, jotka muovasivat häntä luonnon ihmiseksi. Sen vuoksi kuolema ei koskaan pelottanut Valkeapäätä. Kuten hän kirjoitti ”Beaivi Áhcázan´issa”: ”Kun kaikki on ohitse/Ei kuulu mitään enää/Ei mitään/Ja se kuuluu.”

Suomennos: Timo Tuominen

Per Kristian Olsen on toimittaja ja ohjaaja NRK:ssa. Hän on viime vuosina tehnyt kaksi saamelaisia käsittelevää dokumenttia Vendepunktet ja Tilbakeslaget.  Hän on tehnyt joukon muita dokumenttejä taiteesta ja kulttuurista, mm. norjalaisen rockin historian. NRK P2- radiokanavalle hän on kahden viime vuoden aikana tuottanut 20 ohjelmaa sarjassa Klassisia norjalaisia rocklevyjä. Hän on myös kirjoittanut useita kirjoja.  Viime vuonna hän oli avustajana NOPA:n juhlakirjaan «Sangen om Norge», johon hän kirjoitti ison artikkelin saamelaisesta musiikkihistoriasta. Nils-Aslak Valkeapäästä hän on tehnyt useita radio-ohjelmia, pitänyt esitelmiä ja kirjoittanut artikkeleita. Useiden vuosien ajan hän on toimittajana seurannut saamelaisen musiikin kehitystä.

Kuva: NRK.